Chile 8.12.12

Lauantai 8.12. 2012

”Missä on lapsi, joka olin

                      yhä minussa vai jo poissa?”

Lauantaiaamuna aamupalan jälkeen Laya ja Päivi aloittivat pitkän kotimatkansa ja Markku ja Elina suuntasivat lomalleen Santiagosta pohjoiseen. Meitä jäi siis paikalle neljä henkilöä: Sirpa, Raija, Pirjo ja minä. Me neljä kävimme kaupassa ostamassa evästä ja lähdimme piknikille Santiagon pohjoisosassa sijaitsevalle Cerro San Cristobalin kukkulalle.  Tämä on suosittu retkikohde paikallisten keskuudessa ja osasimme odottaa väkijoukkoja, koska oli heidän kirkollinen pyhäpäivänsä.

Tarkoituksemme oli nousta kukkulalle kaapelihissillä, kävellä puistossa, nauttia eväistä ja palata sitten alas toiselle puolelle kukkulaa joko kävellen tai busseilla. Ajoimme takseilla Bella Vistaan ja ihailimme hetken talojen seiniin maalattuja kuvia sekä kävelimme läpi turistirihkamaa myyvien kauppiaiden ja laamaratsastusta tarjoavien yrittäjien puiston sisäänkäynnille – kaapelihissi oli korjausten alla, joten sillä emme pääsisi mihinkään.

     

Hetken aikaa siinä pyörimme ja ihmettelimme, mitä tekisimme. Ylös oli pitkä matka ja aurinko paistoi suoraan keskipäivän taivaalta, lämpöä n. 30 C varjossa, mutta missähän ne varjot olivat? Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, koska niin moni muukin näytti sen jo tehneen tai olevan tekemässä. Aluksi matka kulki pitkin asfalttitietä mutta pian tulimme kohtaan, jossa kyltti kertoi, että oikopolku ylös kukkulan rinnettä olisi vain pari kilometriä, kun taas maantie olisi pitkä kävellä ja reppu raskas kantaa yli viiden kilometrin pituudelta. Polku vei voiton.

  

 

Eipä ollut herkullinen kävely, koetimme pitää taukoja usein mutta varjopaikkoja ei oikein tahtonut löytyä, kävely vuoren (huomaa se ei tuntunut enää kukkulalta) rinnettä alkoi myös väsyttää lihaksia ja hengittäminen kävi raskaaksi. Perille kuitenkin lopulta pääsimme ja ylhäällä odotti vihreä ruohikko ja puiden varjot. Niinpä etsiydyimme vilpoisaan paikkaan ja kaivoimme eväät esille. Hetken levättyään Raija ja Pirjo päättivät vielä kiivetä hieman ylempänä sijaitsevan Neitsyt Marian patsaan juureen. Minä jäin sparraamaan Sirpaa tulevaan joulunäytelmään. Se tuntui kyllä aika uskomattomalta: harjoitella koulun joulunäytelmää, kun ympärillä oli Chilen helle.

Kun Raija ja Pirjo olivat palanneet, rupesimme miettimään alasmenovaihtoehtoja. Lähellä oli ihmisiä jonossa ja siinä pysähtyivätkin bussit, jotka veivät kukkulalta alas. Niinpä liityimme jonoon ja noin 40 minuutin odotuksen jälkeen pääsimme bussiin ja pois kukkulalta. Bussit veivät meidät vuoren vastakkaiselle puolelle lähtöpaikkaamme nähden ja kartasta huomasimme, että olimme helpon kävelymatkan päässä hotellistamme. Se olikin hyvä, sillä aurinko ja ylösnouseminen oli vienyt ainakin minulta suuremmat kävelyhalut.

Päätin myös jäädä illalla hotelliin, ihan vain lepäilemään. Sunnuntaina oli nimittäin tarkotus mennä paikallisbussilla läheiseen pikkukylään San Jose de Maipoon.

Saturday 8.12. 2012

”Where is the child I used to be

                 still within me or already gone?”

Saturday morning after the breakfast Laya and Päivi started their long return journey, Markku and Elina went north from Santiago for their own holidays so there were only four of us left to explore the sights of Santiago for another three days.

We had decided to go to Cerro San Cristobal hill on the north side of Santiago. It’s a popular picnic destination and as it was a public holiday, we knew there’d be plenty of people. So we first went to a shop to buy some snacks and wine and then hailed a taxi to Bella Vista. We first had a quick look at the nearby street were a lot of street vendors had set up their stalls selling usual tourist souveniers. There were a couple of entrepreneurs with llamas offering a short ride for kids. But what caught my eye the most were the paintings on the walls of the buildings. Some of them were fantastic.

We had intended to take the cable car up the hill, walk around there, have a picnic and then descend to the other side of the hill by foot. This plan did not work out as the cable car was under repairs – that wouldn’t take us anywhere.

For a while we were not quite sure what to do. It was a long way up and the midday sun reminded me of the saying: “Only mad dogs and Englishmen go out in the midday sun.” In the end we decided to be part of one of these groups as we saw so many others either coming down or going up the road. First it was a paved road and except for the heat, the walking was pleasant. Then we saw a sign saying that there was a short cut up along a path and the distance was less than 2 km or alternatively we could keep on walking along the road but the distance would then be more than 5 km. Up the path we went.

Well, I have to say that I didn’t really enjoy the walk up. We tried to have breaks every now and then but there were not that many trees or any other things that would give as possibilities to rest in a shade. Walking up the mountain (yes, I know, I said a hill first) was also hard for the muscles and breathing became more labored. Anyway, we made it and once on the top, it looked really nice; green grass and plenty of trees giving protection from the sun. We went to one free spot and had some sandwiches and wine to give our bodies some new energy.

After a while, Raija and Pirjo decided to walk to a nearby statue of Virgin Mary. Sirpa and I had had enough of walking and so we started to practice Sirpa’s lines in our school’s Christmas play. It was quite a strange feeling to practice a Christmas play when the temperature was about +30 C.

When Raija and Pirjo returned, we started thinking how to go back down the hill. We saw a long line of people queuing up for buses going down. So we joined the queue and after about 40 minutes waiting we managed to get in a bus. It took us to the other side of the hill where we had started the climb and this was actually within a walking distance from our hotel.  

After coming back to the hotel, I didn’t feel like going anywhere else so I mainly stayed in my room watching TV for the rest of the evening.