Leaving the Wallbrook

Lähtö Wallbrookista

http://www.youtube.com/watch?v=TChAEXxri1s

Matkustin ensimmäisen kerran Kiinaan maaliskuussa 1986. Takana oli pitkä putki kouluja: kansakoulu, oppikoulu, lukio, pari vuotta sijaisopettajana, armeija ja yliopisto ja mieli teki jonnekin kauas. Näin artikkelin Siperian junasta ja samalla syntyi päätös, että lähden Kiinaan.

Aluksi mukaan piti lähteä opiskelukaveri yliopistosta, mutta hän päättikin pysyä instituutioissa ja aloitti opettajana syksyllä -85. Itse olin kuitenkin päättänyt mennä ja niinpä aloitin valmistelut. Monet epäilivät hengenlahjojani, kun kerroin heille lähteväni yksin toiselle puolelle maapalloa halki Neuvostoliiton ja sen jälkeen ympäri Kiinan. Ehkäpä he olivatkin oikeassa. Joka tapauksessa aloitin raivokkaan kiinan kielenopiskelun itsekseni. Tuohon aikaan oppimateriaalia ei Suomesta löytynyt kovin paljoa, mutta sentään yksi oppikirja, joka oli valmistunut kulttuurivallankumouksen aikoihin. Siitä opin oivallisia lauseita kuten: ”Puhemies Mao vieraili kommuunissa ja tämä suuresti innosti työläisiä.” Tämänkaltaiset lauseet osoittautuisivat todella hyödyllisiksi matkallani.

Noihin aikoihin piti ensin kirjoittaa China International Travel Service (CITS) toimistoon ja anoa heiltä kutsukirjetta Kiinan vierailuun. Opettajana sain sitten kutsun ja sen kanssa marssin Kulikseen Kiinan Suurlähetystöön. Hommata piti myös Neuvostoliiton viisumi ja Mongolian viisumi paluureissulle. Oli aika hauskaa kävellä Helsingin rautatieasemalle ja sanoa virkailijalle: ”Meno-paluu Beijingiin, kiitos.”

Junaliput eivät maksaneet silloin kovinkaan paljoa eikä Kiina ollut myöskään kallis maa matkustaa. Paikalliset ravintolat ja hotellien makuusalit riittivät hyvin. Vietin päivän ensin Moskovassa ja yritin vahvistaa paluulipun Beijingistä Mongolian läpi takaisin Moskovaan, mutta Intouristin virkailija sanoi, että minun tulisi tehdä se Beijingissä. Päivä meni lähinnä maleksien, sillä rinkan kanssa ei viitsinyt paljoa kierrellä kylmässä maaliskuun alkupuolen Moskovassa. Etsiydyin valuuttabaariin, missä vietin päiväni jutustellen Moskovassa töissä olleiden suomalaisten kanssa. Tämä osoittautui myöhemmin hyväksi päätökseksi, niin typerältä kuin se kuulostaakin.

Juna Beijingiin lähti Moskovan assalta perjantai-iltana puolenyön aikoihin lyhyelle pyrähdykselleen Beijingiin, minne se saapuisi seuraavana perjantaiaamuna, paikallista aikaa. Oli Gorbatchovin aika ja junan ravintolavaunuissa ei myyty alkoholipitoisia juomia, onneksi olin ollut kaukaa viisas ja vieraillut moskovalaisessa berioskassa ennen junaan nousua.

Aikaisemmin lukemani lehtiartikkeli oli suositellut junahuonetta, missä oli vain kaksi sänkyä, vaikka se olisikin hieman kalliimpi kuin neljän hengen hytit. Minulla oli lisäksi onnea, sillä hytissä ei ollut toista matkustajaa vaan pääsin nauttimaan matkan suloista oman aikatauluni mukaan. Voi kuulostaa aika tylsältä, kun ajattelee, että juna matka kestää noin kuusi vuorokautta, mutta tällä matkalla ei ehtinyt tylsistyä. Junavaunu oli täynnä ihmisiä, jotka olivat matkalla samalla periaatteella kuin minä, nuoria ja vanhoja, pariskuntia, äiti ja tytär ja itsekseen matkaavia. Matka meni  jutellessa ja juhliessa. Vietin myös 26-vuotis syntymäpäiväni junassa, jossain keskellä Siperiaa. Noin kolmen-neljän tunnin välein juna pysähtyi asemilla 10-20 minuutin ajan ja ehdimme käydä hieman jalottelemassa. Eihän asemilla mitään katsottavaa ollut, ratapihaa ja asemarakennus. Jotkut olivat kertoneet, että junan ikkunoihin laitettaisiin laudat asemilla, jotta emme näkisi ulos. Tämä oli kuitenkin ehkä muistoa menneiltä ajoilta tai urbaanilegenda, meillä oli vapaa pääsy kaikille asemille, joissa pysähdyimme. Junan liikkuessa pystyimme taas ihailemaan ohi vilistävää maisemaa, taigaa ja koivuja, taigaa ja koivuja matkan kolmen ensimmäisen päivän ajan.

Maisema muuttui saavuttuamme Irkutskiin ja Baikalille, ikävä kyllä aikaa ei ollut tarpeeksi, jotta olisin voinut liittyä Baikalin Työväen Uimareihin. Kierrettyämme Baikalin, juna kulki hetken Amurin vieressä ja siirtyi sitten Mantshurian kukkuloille. Viidennen päivän iltana saavuimme Zabaikalskin kaupunkiin, joka sijaitsee Venäjän ja Lohikäärmeen Maan rajalla. Koska Venäjän ja Kiinan raideleveydet ovat erimittaiset, junaan piti vaihtaa telit. Tämä vei kuutisen tuntia ja oli matkamme tylsin vaihe.

Lopulta juna ylitti rajan ja molempien maiden tullivirkailijat vierailivat junassa. Noihin aikoihin piti ilmoittaa tarkkaan paljonko kullakin oli ulkomaanvaluuttaa mukanaan ja millaisina seteleinä, kun saavuit ja lähdit maasta. Minulla sattui olemaan mm. yksi viiden markan seteli ja se oli ainut asia, minkä venäläisvirkailija halusi nähdä. Löytyihän se lopulta 10 minuutin etsimisen jälkeen rinkan pohjalta.

Näin olin vihdoin saapunut muinaiseen mystiseen maahan ja ryntäsimme paikalliseen kauppaan ostamaan täydennyksiä loppumatkalle. Ulkona seisahduin hetkeksi ja katsoin ympärilleni: kaikki oli uutta ja outoa, näyt, äänet, kieli ja tuoksut. Junan jatkettua vihdoin matkaansa, meillä oli vielä hetki aikaa käydä kiinalaisessa ravintolavaunussa. Se olikin erittäin miellyttävä yllätys, kun junan ravintolavaunun gorbatshovilainen niukkuus vaihtui kiinalaiseen yltäkylläisyyteen. Ruokiin tuli vaihtelevuutta ja paikallisia juomia pystyi ostamaan matkan piristämiseksi. Eihän ne venäläisen ravintolavaunun antimetkaan huonoja olleet, mutta ruokalistalta ei ”Njietin” lisäksi voinut tilata kuin borschia ja puuroa. Onneksi ruisleipää ja sen päälle sinappia oli runsaasti. Ruokailun jälkeen menimme levolle, innokkaasti odottaen ensimmäistä kokonaista päiväämme Kiinassa.

Viimeisenä päivänä junassa aloitimme aamumme innokkaasti maisemia katsellen. Mantsurian lakeuksilla vain ei ollut mitään katsottavaa, vähän kuin pohjanmaalta etsisi mäkiä. Mielenkiintoisinta oli nähdä keskellä tyhjyyttä risteyksessä vartija näyttämässä junan kuljettajalle lippua merkiksi, että kukaan ei ole ylittämässä tietä. Mitään muuta kuin lakeutta ei näkynyt missään suunnassa ei taloja, ei kulkuneuvoja, paitsi tämä vartija ja hänen pieni koppinsa. Oli kuitenkin mukava tietää, että turvallisuudestamme pidettiin hyvää huolta.

Niinpä aloimme tutustumaan edellisenä iltana kaupasta ostamiimme kiinalaisiin lahjoihin mailman juomia käyttäville kansoille. Kuuluisin niistä on ”Maotai.” Se ei tosin tuntunut lahjalta enää, kun meidät herätettiin seuraavana aamuna kello 5, noin tuntia ennen junan saapumista Beijingiin.